• Paperityöt sukunimen vaihtuessa

    Täällä alkaa vihdoin viimein olla häitä ja sukunimen vaihtoa seuranneet paperityöt loppusuoralla! Urakka on edennyt tasaisesti, vaikkakin varsin verkkaisesti. Uusittavia ja päivitettäviä papereita on yllättävän paljon, ja olen aika varma että niitä ilmestyy vielä lisää kun vähiten odottaa.. Tässä kuitenkin melko kattava muistilista siitä, mitä kaikkea pitää uusia sukunimen vaihtuessa.

    Itse aloitin häämatkalla niistä ”helpoista” ja tärkeysjärjestyksessä ehkä viimeisistä muutoksista: vaihdoin nimeni sosiaalisen median kanavissa ja loin uuden sähköpostiosoitteen. Sähköpostin kanssa joutui hieman kikkailemaan, sillä siinä missä nimikaimoja ennen oli kourallinen, löytyy niitä nyt useampi sata jos ei tuhansia. Kikkailtua on harrastettu myös töissä, kun yhdessä HR ja IT kollegoiden kanssa on yritetty saada nimiä vaihtumaan systeemeissä ja työsähköpostia ohjautumaan oikeaan osoitteeseen.

    Uusi sukunimi ehti päivittyä Suomen väestötietojärjestelmään joskus häämatkan aikana, joten kotiin palattuamme pääsin heti selvittelemään passin uusimista. Valitettavasti hommaa ei saanut tällä kertaa hoidettua sujuvasti netissä, eikä edes Hollannissa, vaan passin uusintaa varten jouduin matkustamaan Brysseliin ja vierailemaan Suomen suurlähetystössä. Kaikkien Benelux-maiden passiasiat nimittäin käsitellään siellä. Ei siis muuta kuin passikuvat matkaan, uuden nimmarin harjoittelua junamatkalla ja täyttämään paperit Belgiaan. Vajaan parin viikon odottelun jälkeen postipojat kiikuttivat uuden passin kotiovelle.

    Uuden passin (joka, anteeksi nyt vain, on ihan hirveän ruma verrattuna ihanaan ja kauniiseen vanhaan lumihiutalepassii – joo, olen edelleen hieman katkera) jälkeen oli helppo uusia pankkikortti ja parit nimelliset bonuskortit. Samalla ilmoittelin vuokranantajalle, sähkö-, puhelin- ja vesiyhtiölle sekä kuntosalille uudesta nimestä. Paikallisen väestötietojärjestelmän käsiteltyä muutokset moni taho, kuten yliopisto ja verottaja, saavat vielä automaattisesti ilmoituksen uudesta sukunimestä.

    Paikallisen lainsäädännön mukaan minun on tosiaankin käytävä ilmoittamassa parisuhdestatuksen muutoksesta kaupungille, ja samalla visiitillä päivitettävä sukunimeni tietokantaan sekä anottava uutta ajokorttia. Koska asun ulkomailla, on edessä pakkovaihto paikalliseen ajokorttiin. Ensimmäinen vapaa aika kaupungin virastoon löytyi vasta marraskuun loppupuoliskolta, eli pari kuukautta täällä asioidessa on jouduttu arpomaan kahden nimen välillä. Toivottavasti pian homma on kuitenkin pulkassa, ja pääsen totuttelemaan uuteen nimeen ja identiteettiin miettimättä millä nimellä esittäydyn.

    Papereiden ja korttien päivittämisen lisäksi uusi sukunimi on saanut pohtimaan omaa identiteettiäni. Erityisesti siksi, että tyttönimeni on kovin suomalainen -nen päätteinen nimi, mikä on taannut sen, että ihmiset osasivat yhdistää minut kotimaahani ja nimi jäänyt hyvällä tavalla ihmisten mieliin. Avioliiton myötä nimeni on entistä kansainvälisempi, suomalainen aksentti englantia puhuessa on hioutunut pois vuosien saatossa, eikä ulkonäönkään perusteella osata laittaa kartalle Pohjois-Eurooppaa tarkemmin. Nimen vaihtumisen myötä suomalaisuuteni ei enää olekaan muille yhtä ilmiselvää kuin aiemmin.

    Seison kuitenkin edelleen sen takana, että miehen sukunimeen vaihtaminen oli oikea päätös minulle ja meille.

  • Morsian, joka luuli ettei stressaa

    Syksy toi mukanaan paitsi kirpeät aamut ja keltaiset lehdet, myös valtavan määrän uutta energiaa. Nyt on intoa laittaa kotia, opiskella kieliä, panostaa työjuttuihin ja treenata. Minulla on taipumusta energiapuuskiin vuodenaikojen vaihtuessa, mutta nyt ollaan menty jo pari kuukautta aivan uusissa sfääreissä.

    Ihmettelin ääneen miten jaksankaan olla epätavallisen innostunut aivan kaikesta, kunnnes tajusin mistä tämän kauden valtaisa energiapuuska johtuu. Siitä, että häät ovat takana.

    En missään vaiheessa hääsuunnittelua kokenut stressaavani, vaan nautin suunnitteluvaiheesta täysin siemauksin. Siksi yllätyinkin suuresti, kun huomasin miten paljon rennompi ja onnellisempi olen ollut kuluneet pari kuukautta. Ennen häitämme häähömppä täytti mielen aina kun vapaa-aikaa löytyi, ja mielen perukoilla kummittelivat tekijäänsä odottelevat tehtavät silloinkin kun aikaa ei yksinkertaisesti ollut. Nyt, kun juhlat on juhlittu ja laskut maksettu, olen pystynyt hengittämään vapaammin ja energiaa on riittänyt paljon monipuolisemmin.

    Muistan miettineeni jossain vaiheessa miltä tuntuu kun häät ovat ohi. Iskeekö häiden jälkeinen masennus tai hää-ähky? No ei kumpikaan, vaan married bliss!

    Avioelämän ensimmäiset kuukaudet ovat olleet aivan mielettömän onnellisia. Arkemme ei muuttunut naimisiin menon jälkeen millään lailla, mutta paperilla ja asenteissa (niin omissa kuin muidenkin) jokin muuttui. Meistä tuli virallisesti perhe.

    Uskon kuitenkin, etta kahdella valinnalla oli iso vaikutus siihen, miten elämämme vaimona ja miehenä lähti käyntiin. Nimittäin sillä, että lähdimme häämatkalle heti häiden jalkeen, ja sillä, että maksoimme hää-aiheisest laskut pois samantien. Suosittelen molempia erittäin lämpimästi kaikille tuleville aviopareille.

    Häämatka, vaikka se olisi kuinka pieni, tarjoaa hengähdystauon asioiden hoitamisesta. Ennen häita on huimasti tehtävää, eikä se todellakaan lopu häihin. Edessä on vielä iso pino paperitöita aina kiitoskorteista passin uusimiseen ja muihin käytännön asioihin. Siksi pieni tauko kaikesta tekee enemmän kuin hyvää. Ja rehellisesti, kukapa ei haluaisi aloittaa avioelämäänsa kaksin rakkaimman kanssa?

    Laskujen maksamiseen on ihan luvallista varata tasoittava viinilasillinen, mutta lupaan, että laskut maksettuanne harteilta vierähtää suuri paino. Ei ole kiva kun monen sadan tai tuhannen euron lasku kummittelee mielen perukoilla. Fiilis on paljon kevyempi kun kaikki on hoidettu pois alta, ja voi hyvällä omalla tunnolla keskittyä tulevaisuuteen.

    Näiden vinkkien myötä me jatkamme kohti talvea, täynnä tarmoa ja intoa kaikkea uutta ja ihanaa kohti!

    Kuvat Ida Lohela ja Susanna Nordvall

  • Jännittääkö naimisiinmeno?

    Perhosia mahassa, ylimääräisiä sydämentykytyksiä, käsien tärinää.. Näiltä ja muilta jännitysoireilta ollaan täällä ainakin toistaiseksi vältytty mitä tulee häihin ja naimisiinmenoon. Voin nimittäin rehellisesti sanoa, että ei jännitä ollenkaan! Tokihan tässä on vielä useampi kuukausi aikaa ennen kuin pitäisi astella kirkon käytävää, joten saa nähdä joudunko perumaan puheeni vielä hääpäivän lähestyessä.

    Tässä vaiheessa kuitenkin mieli on rauhallinen. Olemme seurustelleet viitisen vuotta, ja tunnemme toisemme kuin omat taskumme. Ollaan asuttu yhdessä, ollaan oltu etäsuhteessa, reissattu pitkin maailmaa, ja eletty niin arkea kuin juhlaakin. Jaamme samat arvot ja tulevaisuuden toiveet. Kuten varmasti jokaisella pariskunnalla, on meilläkin välillä huonompia päiviä, mutta eron mahdollisuutta ei ole koskaan jouduttu nostamaan pöydälle. Haluamme olla yhdessä, ja olemme valmiita tekemään töitä toimivan suhteen ja onnellisen perheen eteen. Naimisiin meneminen tuntuu luonnolliselta seuraavalta etapilta, ja odotamme molemmat innolla että pääsemme aloittamaan elämän avioparina, ja juhlistamaan tätä päivää yhdessä rakkaiden ystävien ja perheenjäsenten kanssa.

    Itse hääjuhlan sujuminen on osuus joka jännittää ehkä hieman.Tarttuuko huntu kiinni kirkon käytävään, riittäähään ruoka ja juoma, mitä jos vessa meneekin tukkoon, miten ihmeessä saan illan päätteeksi hääpuvun pois päältä? Juhlat eivät onneksi aiheuta suurta stressiä, vaan häitä on ollut tosi kiva suunnitella ja järjestellä. Aina silloin tällöin pieni epätoivon puuska pääsee yllättämään, mutta toistaiseksi kaikki on lopulta järjestynyt parhain pän. Hyvillä mielin siis vedetään viimeiset kuukaudet!

    Jännityksen puuttumiseen lienee osasyynä myös se, että tällä hetkellä meidän elämässä riitttää tohinaa. Minulla on parhaillaan menossa parin viikon loppurutistus gradun ja pakollisten kurssien parissa, jonka jälkeen hyppään uuteen firmaan, uuteen rooliin. Myös O lopetti vastikään edellisessä työpaikassaan, ja puuhaa jo täyttä häkää uusien haasteiden parissa. Lisäksi meillä on riittänyt vierailijoita tasaisena virtana huhtikuun alusta saakka, ja väkeä majoittuu meidän sohvallamme vielä pitkälle kesään. Nämä seikat selittänevät myös viimeaikoina hieman hiipuneen postailutahdin, mutta ei hätää, täällä ollaan ja homma jatkuu!

    Mites siellä, joko jännittää?

  • Negatiiviset tunteet

    Hääryhmiä seuratessa ei voi olla huomaamatta valtavaa negatiivisten tunteiden määrää joka keskusteluissa velloo. Rahan puutetta voivotellaan, vieraslistan kokoaminen ja kutsumattomat vieraat ahdistavat, oma kroppa ei kelpaa muttei myöskään toisen tekemä meikki tai kampaus, muiden mielipiteet ahdistaa, oikean väristen lautasliinojen löytäminen aiheuttaa itkupotkuraivareita. Erityisesti ulkopuoliselle nämä tuskastelun aiheet kuulostavat aivan järjettömiltä, ja kyllähän sitä aina välillä itsekin tulee mietittyä että miten näin pienestä asiasta saa muodestettua maailmanlopunluokan ongelman.

    Häissä on lopulta kuitenkin tärkeintä se, että rakkaat ihmiset pääsevät paikalle ja hääpari naimisiin. Se, että ruokaa ja juomaa riittää tulee hyvänä kakkosena, ja muut jutut ovat vain bonusta. Tämä tiivistää aika hyvin meidän hääsuunnittelumentaliteetin. Naimisiin päästään ilman tuolihuppuja tai kakunkoristettakin, eikä rehellisesti kukaan varmastikaan muista oliko kutsuissa monogrammi tai viinipulloissa itse tehdyt etiketit. Tottakai toivon, että jokainen saisi tuotua mukaan häihin juuri niin paljon hääparin omia juttuja kuin mahdollista, ja että juhlien järjestämiseen saisi apua läheisiltään. Yritetään kuitenkin rakkaat morsiamet muistaa, että vaikka omat häät olisivat mielessä 24/7, eivät ne aina ole muiden mielessä. On ihan ok, että kaasot eivät muista häämatkakohdettanne tai vapaaehtoisesti ilmoittaudu monen tunnin askartelutuokioon vuotta ennen häitä (tosin, ehdottakaapa vaikka viininmaistelua niin johan alkaa kiinnostuneita ilmaantua). Toisaalta, on myös ihan ok pyytää apua ja suoraan ilmoittaa jos jossakin mättää. Ne ovat teidän juhlanne – eivät vanhempienne, sukulaistenne tai bestistenne. Teidän.

    Häähumussa helposti unohtuu se perimmäinen syy juhlien järjestämiseen kun pikkujutut ja yksityiskohdat ottavat vallan. Siksi tekeekin välillä hyvää istua alas ja rauhassa miettiä miksi häät järjestetään. Miksi menette naimisiin, mitä rakastatte toisissanne. Kertokaa ihmeessä sille puolisollekin miksi hän on maailman ihanin ja rakkain ihminen.

    Rakkaudentäyteistä viikonloppua ♥

  • Häät somessa

    Meillä on ahkerasti keskusteltu viime aikoina somesta ja häistä, ja liippasinkin aihetta jo pohtiessani hääblogia ja elämämme jakamista netissä. Tämän lisäksi kirjoittelin jokin aika sitten myös ajatuksia häähashtageihin liittyen. Tällä kertaa aiheena on kuitenkin sosiaalisen median käyttö, ja se mitä ja miten häistämme jaetaan.

    Kuten sanottu, itse olen semiaktiivinen somettaja: bloggaan ja erityisesti blogini Instagramin kautta jaan paljonkin häihin liittyvää materiaalia. Tuotan sisältöä ja kirjoitan työkseni, mikä valitettavasti aina välillä verottaa henkilökohtaisten somekanavien käyttöäni niin, että lähinnä seuraan muiden tekemisiä. Tuleva aviomieheni sen sijaan hyvä jos muistaa salasanansa Facebookiin, eikä hänellä muita somekanavia taida edes olla käytössään.

    Omat vanhempani sen sijaan ovat hyvinkin aktiivisia sosiaalisessa mediassa. Vähän liiankin aktiviisia aina silloin tällöin.. Materiaalia jaetaan ajattelematta kahdesti, ja jaetun materiaalin näkyvyys on laaja. Tämä oli se viimeinen naula arkkuun joka johti vielä toistaiseksi ratkaisemattomaan keskusteluun häidemme somepolitiikasta. Pitäisikö vieraita pyytää olematta jakamatta materiaalia häistämme (ennen meitä)? Antaa vain olla? Vai ehkä avata kännykkäparkki jo kirkon ovella, kuten siskoni ehdotti?

    Meidän puolestamme häistämme saa jakaa kuvia ja muuta materiaalia somessa, kunhan niin tekee sekä meitä että muita vieraita kunnioittaen. Emme todellakaan halua että hätäisimmät jakavat kuvia vihkimisestä jo kirkon penkiltä, emmekä halua, että kukaan tulee joutuneeksi nettiin ilman suostumusta. Olisi myös kiva että hääkuvissa näkyisi kännyköiden näyttöjen sijaan ihmisten iloiset ilmeet. Vaan miten tämän hoitaisi tyylikkäästi? Emme halua tehdä aiheesta suurta numeroa, mutta miten ihmeessä viestin saisi nätisti perille? Kirjoittaako hääohjelmaan vai välittyisiköhän viesti sanallisesti rikkinäisen puhelimen tyyliin? Kaikki ideat ovat enemmän kuin tervetulleita!

    Millainen somepolitiikka teillä on?
  • Bloggaaminen omalla naamalla

    Minä, kuten lukuisat muutkin bloggaavat kanssamorsiamet, kirjoitan nettiin häistämme ja ajatuksistani julkisesti omalla nimelläni ja naamallani. Tästä päätöksestä on keskusteltu kotona sulhasen kanssa, plussia ja miinuksia on listattu ja onpa tätä koko hommaa kyseenalaistettukin. Välillä nimittäin tuntuu hurjalta avata elämäämme, parisuhdettamme ja häitämme kenen tahansa löydettäväksi ja riepoteltavaksi. Blogi on luonnollisesti vain pintaraapaisu siihen mitä kulisseissa todella tapahtuu, mutta kaikki eivät tätä aina meinaa muistaa tai ymmärtää. Siksi kieltämättä välillä pelkäänkin kammottavia väärinymmärryksiä tai verisiä loukkaantumisia tarttuessani johonkin hieman provosoivaan tyyliin tai esittäessäni valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä tai suunnitelmia. Toistaiseksi olen onneksi välttänyt kaikista ikävimmiltä kommenteilta, ja on ollut mahtava huomata miten ihana, aktiivinen ja monimuotoinen bloggaavien suomalaismorsianten joukko on!

    Blogini ei ole salaisuus, mutta tein tietoisen päätöksen olla huutelematta tästä tutuille ja sukulaisille. Olemme avoimesti kertoneet ajatuksistamme ja ideoistamme häihin liittyen kaikille ketkä niistä ovat kyselleet, eli ei täällä mitään suuria salaisuuksia tai yllätyksiä piilotella. En kuitenkaan koe tarpeelliseksi jakaa suunniteluvaihetta saati loputtomia pohdintoja ja päätöksiä (syvällisiä tai ei) koko vierasjoukon kesken. En kuitenkaan halua alkaa sensuroida blogiani sillä perusteella, että joku tuttu tänne eksyy. Siinähän eksyy, ja toivottavasti jää vakkarilukijaksi!

    Muistelen maininneeni täällä jo aiemmin, että stressasin aikoinaan aivan hirvittävän paljon sitä, että joku muu lukee tuotoksiani. Hassua sinänsä, koska olen rakastanut lukemista ja kirjoittamista aivan lapsesta saakka, ja uskokaa pois, molempia on tullut tehtyä lukemattomia tunteja. Minua kannustettiin aina molempiin ja sain paljon positiivista palautetta kirjoituksistani, mutten silti koskaan vapaaehtoisesti antanut kenenkään lukea tekstejäni. Tästä kauhusta yli pääseminen vaati sen, että sain työpaikan sanomalehdessä. Herranjestas miten sydän lähti ylikierroksille kun ensimmäisen kerran näin oman tekstini painettuna lehteen. Tai kun tuntematon ihminen ilmoitti että luki juttuni ja tykkäsi siitä. Tai luki juttuni, ja ilmoitti että se oli aivan kamala ja virheellinen. Vasta monen monituisen artikkelin ja bylinen jälkeen pääsin yli siitä ahdistuksesta, että oma nimi ja kuva on liitettynä kirjoittamaani tekstiin. Nykyään olen sinut tämän asian kanssa, enkä pelkää kirjoittaa ja julkaista omana itsenäni. Päinvastoin, teen sen oikein mielelläni.

    Tämä pohdiskelu alkoi siitä, kun Facebookin salaisesta hääryhmästä vuodettiin (taas) juttuja kolmansille osapuolille. Tämä johti siihen, että muutamien morsianten tekemisiä, sanomisia ja parisuhteen tilaa on taivasteltu pitkin nettiä yhden ainoan tilapäivityksen perusteella. Että aikuiset ihmiset kehtaavat! Tosi ikävää huomata miten netissä nimettömänä ja kuvattomana kirjoittaminen saa ihmisistä esiin ne kaikista huonoimmat puolet. Kyllähän tälläiset tapahtumat pistää aina välillä miettimään että mitähän täällä taas uskaltaa jakaa ennen kuin joutuu anonyymien hampaisiin.

    Itse haluan voida seisoa sanojeni takana myös netissä, ja jätän kokonaan kommentoimatta jos juttu ei aiheuta muuta kuin silmienpyörittelyä. Toivon, että tekin. Ja vaikka pyörisitte netissä nimettömänä, miettikää kahdesti mitä sanotte tai jaatte eteenpäin. Michelle Obaman sanoin: ”When they go low, we go high”.

  • Matka alttarille

    Minulle on ollut jo hetken aikaa selvää, että haluan kävellä alttarille yksin.

    Tähän ei suinkaan liity minkäänlaista draamaa. Henki kyllä pihisee isässäni edelleen ja meillä on hyvät välit.

    Miksi sitten kävelisin yksin? Rehellisesti on myönnettävä, että ei tälle mitään sen kummempaa selitystä ole. Jostain syystä en ole missään vaiheessa osannut kuvitella käveleväni tuota matkaa muuten kuin yksin, niin että siskoni (= kaasoni) kävelee perässäni.

    Eniten tämän päätöksen kohdalla jännitti kertoa isälleni, sekä vähän myös se, mitä muut ajattelevat. En halua kenenkään ymmärtävän tilannetta väärin, mutten toisaalta myöskään koe tarpeelliseksi selitellä asiaa sen kummemmin. Olen moderni, itsenäinen, aikuinen nainen, enkä näe tarpeelliseksi että kukaan luovuttaisi minua minnekään. En niinkään tarkoituksellisesti yritä kapinoida perinteitä vastaan, mutten halua väkisin noudattaa perinteitä jotka eivät tunnu omilta. Jos häiden suhteen muutenkin mennään sillä periaatteella, että tehdään niinkuin hääparista parhaalta tuntuu, niin miksei sitten tämänkin kohdalla?

    Kenen kanssa te kävelette alttarille?
  • Häät = vauva?

    Kihloista ilmoittamisen myötä ovat vauvautelut (ja juorut) lisääntyneet huomattavasti. Tavallaan ymmärrän kyselyt, mehän ollaan parhaassa vauvantekoiässä ja elämäntilannekin alkaa näyttää siltä että jälkikasvu voisi sopia kuvioihin. Toisaalta taas ymmärrän myös ihmisten tuohtumisen siitä, että moni olettaa vauvan olevan syynä naimisiin menolle, tai että lapsia pitäisi siunaantua heti häiden jälkeen. Aihe koskettaa monia häitään järjestäviä ja tulevaisuuttaan suunnittelevia, ja siksi haluan hieman avata omia ajatuksiani aiheeseen liittyen, sekä herätellä asiallista keskustelua.

    Siinä missä joskus aikoinaan avioton lapsi saattoi olla kauhistus koko suvulle ja yhteisölle, on tilanne nykyään toinen. Perhekuvioita ja järjestelyjä on vaikka minkälaisia, eikä yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua perheen perustamiseen ole.

    Omalla kohdallamme tärkeää on, että ollaan naimisissa ennen mahdollisia lapsia. Ei siksi, etteikö vakavasti voisi sitoutua ilman nimiä paperissa, vaan siksi, että meille se on helpompaa ja lapsemme saavat kaikki mahdolliset oikeudet, edut, ja mahdollisuudet. Erityisen tärkeää tämä on meille siksi, että me edustamme kahta eri kansalaisuutta, ja asumme ainakin toistaiseksi kolmannessa maassa. Tälläisessä tilanteessa paperityöt ovat aivan loputon suo. Haluamme taata lapsillemme kaksoiskansalaisuuden ja välttää ylimääräistä byrokratiaa, mikä onnistuu helpoiten vanhempien ollessa naimisissa.

    Toivomme molemmat että lapsia meille vielä suodaan, mutta milloin, sitä en osaa sanoa. Toivon kuitenkin ettei siitä udeltaisi meiltä tai muiltakaan. Ehkä lapsia ei haluta, ehkä niitä ei voida saada. Ehkä lapsia on menetetty tai vauva on saanut alkunsa yllättäen. Elämäntilanteita on niin monenlaisia, eikä koskaan voi tietää mitä asiassa on taustalla. Asiallisesti aiheesta voi keskustella, mutta koskaan ei pitäisi olettaa, että esimerkiksi häät automaattisesti tarkoittavat että nyt ollaan lisääntymässä.

    Millaisia ajatuksia tälläiset oletukset muissa herättävät?