• Tavoitteeni vuodelle 2018

    Kuten vuosikatsauksessa kerroinkin, 2017 oli työntäyteinen ja stressaava, mikä on valitettavasti vaikuttanut niin mieleen kuin kroppaankin negatiivisella tavalla. Loppuvuodesta fiilikset eivät todellakaan olleet katossa, ja odotin vain sopivaa hetkeä hypätä pois siitä ikävästä oravanpyörästä. Ja mikäs sen parempi aika muutoksille kuin uusi vuosi.

    Ehdin loppuvuodesta kaikessa rauhassa miettiä mitä haluan muuttaa, miten ja miksi. Samalla kirjasin ylös näitä tavoitteita ja suunnitelmia, tällä kertaa positiivisen kautta, kuten hyvinvointivalmentajat neuvovat.

    Uskon, että 2018 tuo mukanaan roppakaupalla uusia mahdollisuuksia. Toivon myös, että tänä vuonna pystyisin panostamaan enemmän itselle tärkeisiin asioihin ja ihmisiin. Lupauksia en tänä(kään) vuonna tee, mutta muutaman tavoitteen haluan alkavalle vuodelle asettaa.

    1. Omaan hyvinvointiin panostaminen

    Edellinen vuosi oli aivan kammottava mitä tuli omaan hyvinvointiini. Söin kyllä kohtuullisen terveellisesti, mutta ihan liian suuria määriä. Kävin säännöllisesti salilla, mutta vain siksi että oli pakko (ja siellä on sauna). Vyötärölle kertyi niin kiloja kuin senttejäkin samalla kuin ennen niin hyvä ryhti romahti. Oma kroppa ei ole tuntunut omalta enää moneen kuukauteen, ja loppuvuosi meni masistellessa sitä, ettei mitään muutosta tuntunut tapahtuvan vaikka yritin mitä. Ja tämähän vain lisäsi stressiä ja huonoa oloa.

    Ensimmäisinä askelina parempaan oloon omalla kohdallani on pienentää annoskokoja, vähentää karkin syömistä ja viinin litkimistä, sekä löytää parempi tapa liikkua. Hollannissa viinilasilliset, oluet ja napostelu ovat iso osa sosiaalista elämää, minkä uskon olevan yksi haastavimmista muutoksista hyvinvoinnin saralla. En halua torpata illanviettoja suoralta kädeltä, mutta jokin ratkaisu tähän pitäisi keksiä! Annoskokojen pienentäminen ja tylsän salitreenin vaihtaminen minulle paremmin sopivaan lenkkeilyn ja joogan, pilateksen ja barren yhdistelmään taas ovat niitä helpompia muutoksia.

    Pieniä tekoja, joilla on kaikilla suuria vaikutuksia.

    2. Työura hyvään alkuun

    Muutaman viikon kuluttua allekirjoittaneen akateeminen ura on viimein pulkassa, ja valmistun virallisesti maisteriksi Amsterdamin yliopistosta. Opintojeni aikana olen ehtinyt tehdä harjoittelun jos toisenkin, mutta kevään haasteena on ensimmäisen oikean työpaikan löytäminen.

    Kieltämättä hieman jännittää, sillä vaikka uskonkin olevan erinomainen hakija, en todellakaan ole ainoa. Alani on hurjan suosittu, ja olen tavannut monta lahjakasta, fiksua ja ahkeraa ihmistä joiden kanssa joudun nyt kilpailemaan töistä. Yliopistossa kirjoilla ollessani oli helppo aina sanoa olevani opiskelija, mutta apua jos pian ainoa tittelini onkin työtön työnhakija!

    Alkaneen vuoden ensimmäisiä projekteja onkin löytää mieleinen työpaikka, ja kehittää itseäni (viestinnän) ammattilaisena.

    3. Onnellinen avioliitto

    Älkää käsittäkö väärin. Meidän avioliittomme on jo nyt todella onnellinen. En kuitenkaan halua ottaa miestäni tai suhdettamme itsestäänselvyytenä tai keskittyä vain itseeni. Haluamme molemmat panostaa aktiivisesti parisuhteeseemme ja avioliittoomme, ja olla onnellisia yhdessä. Elämän mittainen projekti.

    4. Hollannin kielen oppiminen

    Hollannin alkeiskurssin loppumisen jälkeen ehdin jo ilmoittautua alkukeväästä alkavalle jatkokurssille. Toivon, että seuraavan kurssin myötä saisin lisää rohkeutta alkaa puhua ja tuottaa kieltä vielä enemmän. Ajatuksena olisi tällä kertaa panostaa itseopiskeluun hieman enemmän.

    Kieltä oppimalla pääsee huomattavasti paremmin sisään ympäröivään kulttuuriin ja piireihin, minkä lisäksi se helpottaa asioiden hoitamista. Toki Amsterdamissa puhutaan aivan mielettömän hyvää englantia, mutta ihmisten kanssa kommunikointi heidän äidinkielellään avaa lukuisia ovia joiden olemassaolosta ei edes tiedä kielitaidottomana expattina. Motivaatiota opiskeluun siis on!

    5. Matkailua, tekemistä, kokemista, näkemistä

    Tänäkin vuonna haluan jatkaa reissaamista, kokeilla, nähdä ja tehdä uusia asioita. Muutama Suomireissu kalenteriin on jo merkattuna, mutta muuten matkakalenteri ammottaa vielä tyhjyyttään.

    Tällä hetkellä elämäämme mahtuu niin isoja muuttuvia tekijöitä, että tässä vaiheessa vuotta ei uskalleta vielä tehdä tarkkoja suunnitelmia kovin pitkälle. Mutta sehän tarkoittaa vain enemmän kaikkea spontaania kivaa ja aikaa haaveilla!

    + Blogi

    Toivon, että tulevana vuonna onnistuisin panostamaan enemmän myös bloggailun haastavimmaksi kokemaan osuuteen: valokuvaukseen. Kirjoitan mielelläni ja juttua riittää, mutta kuvituspuolen olen aina kokenut vaikeaksi. En ole luonnostaan linssilude enkä kuljeskele ympäriinsä kamera kädessäni. Iso osa blogin kuvista onkin nopeita kännykkäräpsyjä. Mutta rehellisesti, kukapa meistä ei mielummin lukisi myös visuaalisesti kaunista juttua?

    Näin luettuina omat tavoitteeni kuulostavat ihan realistisilta. Katsotaan kuinka kehnon käy!

  • Katsaus vuoteen 2017

    Vuosi 2017 on ollut kiireinen ja stressaava, mutta kaikesta tohinasta huolimatta mukaan on mahtunut myös monta mahtavaa tapahtumaa, muistoa ja kokemusta. Näin vuoden viimeisenä päivänä onkin hyvä aika katsahtaa menneeseen vuoteen.

    Vuosi alkoi työntäyteisenä. Tein töitä kolmena päivänä viikossa ja kirjoitin gradua ja istuin viimeisillä kursseilla loput neljä päivää viikosta. Ehdittiin sentään ottaa muutama pieni breikki tähän tahkoamiseen käväisemällä viikonloppureissulla Antwerpenissa, ja viettämällä viikon lumisessa Ottawassa miehen perheen luona.

    Vapun tienoilla juhlittiin paitsi 25-vuotissynttäreitäni, myös polttareitani Suomessa. Tässä vaiheessa naimisiinmeno todella alkoi konkretisoitua, ja järjestelytkin olivat jo hyvällä mallilla.

    Kuva Susanna Nordvall

    Keväällä ja alkukesästi kalenteri täyttyi ystävien ja sukulaisten vieraillessa luonamme, minkä jälkeen olimmekin sen verran loman tarpeessa että karkasimme pitkäksi viikonlopuksi patikoimaan Englannin nummille. Virkistävän maaseutureissun jälkeen oli edessä paluu puurtamiseen ja loppurutistus gradun parissa.

    Kirjastossa kulutettujen päivien päätteeksi iso paino vierähti harteiltani kun sain gradun palautettua tarkastettavaksi, ja muutamaa viikkoa myöhemmin kuulin, että tuotokseni on mennyt kunnialla läpi.

    Kiitos tasaisen vierailijavirran, olemme ehtineet koluta hyvän palan Amsterdamia jo ensimmäisen vuoden aikana. Lukemattomia museoita, kahviloita, ravintoloita, katuja, kauppoja, kanaaleja, siltoja ja kujia. Monta suosikkia on jo löytynyt, mutta monta on vielä löytämättä.

    Kesä-heinäkuun vaihteessa oli meidän vuoromme lähteä taas vierailemaan Kanadaan. Tälle reissulle osui bridal showerini, miehen polttarit, rentouttava mökkiloma Quebecin metsissä sekä ystäviemme häät Niagaran alueella. Näiden juhlien jälkeen olikin sitten edessä jälleen paluu kiireiseen arkeen ja uuteen työhön.

    Vuoden kohokohta oli luonnollisesti meidän häämme. Häitä edeltävä viikko Helsingissä ja Tallinnassa oli aivan mahtava, ja hääpäivämme vieläkin parempi. Paikalle saapui meille rakkaita ihmisiä kaukaa ja läheltä, ja juhlat olivat onnistuneemmat kuin osasimme odottaakaan. Häistä puhutaan edelleen säännöllisen epäsäännöllisesti, ja muistoihin on ihana palata. Myös häitä seurannut häämatka Mauritiukselle oli yksi vuoden parhaita juttuja. Kauniit maisemat ja maailman paras seura, kaksi viikkoa miettimättä lainkaan muuta maailmaa. En tiedä olenko koskaan ollut yhtä rentoutunut kuin tuolla reissulla.

    Häiden jälkeen syksyyn onkin mahtunut lähinnä arkista ahertamista ja lisää vieraiden viihdyttämistä. Jossain välissä käväisin päiväreissulla Brysselissä hoitamassa häitä seuranneita paperiasioita suurlähetystöllä, ja ihan joulun alla käytiin viikonloppureissulla Kölnissä ja Aarnhemissa. Joulun vietimme Ottawassa, ja uuden vuoden olen jo toista kertaa täällä Amsterdamissa.

    Tässä vaiheessa vuotta todellakin tuntuu siltä että töitä on painettu tiukkaan tahtiin ja kaikkeni antaen koko vuoden. Samalla mieheni on töiden ja viisumisumplimisten takia joutunut reissaamaan melkein yhtä ison lohkon vuodesta kun ollut kanssani täällä Amsterdamissa. Kiirettä ja stressiä on riittänyt, samoin vierailijoita. Vuoteen on myös osunut muutama ikimuistoinen lomareissu ja ihana muisto, jotka ovat tehneet kaikesta puurtamisesta sen arvoista. Nyt on hyvä hetki taputtaa itseään olalle ja tsempata kohti tulevaa.

    Mitä tulee blogin tämänvuotiseen taipaleeseen, päällimmäisenä ajatuksena on lähinnä onnistumisen iloa ja hyvät fiilikset siitä millainen yleisö blogin pariin on löytänyt. Sieltä ruutujen takaa löytyy ihania tyyppejä! Osa teistä on roikkunut mukana läpi hääsuunnittelujen ja jääneet seuraamaan vielä elämääni rouvana. Osa taas on uudempia lukijoita, joihin kuuluu iso joukko muita ulkosuomalaisia ja matkailusta kiinnostuneita. Kommentoiti ja keskustelu on ollut positiivista läpi vuoden, ja on yhteishenki on ollut aivan uskomatonta!

    Tunnustustakin vuoden mittaan on saatu, sillä blogini on äänestetty Vuoden hääblogi -finaaliin niin vuonna 2017 kuin 2018. Olen äärimmäisen innoissani aina kuullessani, että jotakuta oikeasti kiinnostaa, ja että blogia lukee aktiivisesti muutkin kuin siskoni! Kiitos siis kaikille äänestäneille, jakaneille ja kommentoineille! Vuorovaikutus on ehdottomasti tämän homman parasta antia.

    Lukijamäärät ovat kasvaneet aivan huimasti vuoden 2017 aikana. Samoin myös kohtuullisen tuore Instagram-tilini on otettu vastaan kovin lämpimästi. Numeroita tai tilastoja en tässä vaiheessa seuraa orjallisesti, sillä Nordic Wife on edelleen aivan täyden metamorfoosin keskellä. Hääblogista joksikin ihan muuksi.

    Koen yhä olevani uudehko, kokematon bloggaaja, mutta tiedän, että minulla on paljon annettavaa. Kieltämättä edelleen vähän nolottaa jakaa omia juttujani sosiaalisessa mediassa, omalla nimelläni. Saati myöntää kasvokkain kenellekään että bloggaan. Monta juttua pitäisi vielä opetella, ja jos aikaa vain olisi, uhraisin mielelläni hieman enemmän energiaa blogin pyörittämiseen. Olisi myös mahtava päästä myös tutustumaan muihin bloggaajiin ja viestinnän ammattilaisiin, ja päästä paremmin mukaan porukkaan. Ehkä tästä olisi tavoitteeksi tulevalle vuodelle..

    Kuten katsauksesta näkyy, vuoteen on mahtunut monenlaista, niin hyvässä kuin pahassakin. Paljon on opittu, eikä oppiminen todellakaan lopu tähän.

    Omat ajatukseni ovat jo tulevassa vuodessa. Minulla on kutkuttava fiilis siitä, että vuosi 2018 tuo mukanaan lisää suuria muutoksia ja monta uutta ja jännittävää haastetta, kokemusta ja muistoa. Mitä kaikkea, sitä en vielä tiedä. Mutta varmaa on, että en millään malttaisi odottaa!

    Ihanaa ja onnellista uutta vuotta kaikille!
  • Paperityöt sukunimen vaihtuessa

    Täällä alkaa vihdoin viimein olla häitä ja sukunimen vaihtoa seuranneet paperityöt loppusuoralla! Urakka on edennyt tasaisesti, vaikkakin varsin verkkaisesti. Uusittavia ja päivitettäviä papereita on yllättävän paljon, ja olen aika varma että niitä ilmestyy vielä lisää kun vähiten odottaa.. Tässä kuitenkin melko kattava muistilista siitä, mitä kaikkea pitää uusia sukunimen vaihtuessa.

    Itse aloitin häämatkalla niistä ”helpoista” ja tärkeysjärjestyksessä ehkä viimeisistä muutoksista: vaihdoin nimeni sosiaalisen median kanavissa ja loin uuden sähköpostiosoitteen. Sähköpostin kanssa joutui hieman kikkailemaan, sillä siinä missä nimikaimoja ennen oli kourallinen, löytyy niitä nyt useampi sata jos ei tuhansia. Kikkailtua on harrastettu myös töissä, kun yhdessä HR ja IT kollegoiden kanssa on yritetty saada nimiä vaihtumaan systeemeissä ja työsähköpostia ohjautumaan oikeaan osoitteeseen.

    Uusi sukunimi ehti päivittyä Suomen väestötietojärjestelmään joskus häämatkan aikana, joten kotiin palattuamme pääsin heti selvittelemään passin uusimista. Valitettavasti hommaa ei saanut tällä kertaa hoidettua sujuvasti netissä, eikä edes Hollannissa, vaan passin uusintaa varten jouduin matkustamaan Brysseliin ja vierailemaan Suomen suurlähetystössä. Kaikkien Benelux-maiden passiasiat nimittäin käsitellään siellä. Ei siis muuta kuin passikuvat matkaan, uuden nimmarin harjoittelua junamatkalla ja täyttämään paperit Belgiaan. Vajaan parin viikon odottelun jälkeen postipojat kiikuttivat uuden passin kotiovelle.

    Uuden passin (joka, anteeksi nyt vain, on ihan hirveän ruma verrattuna ihanaan ja kauniiseen vanhaan lumihiutalepassii – joo, olen edelleen hieman katkera) jälkeen oli helppo uusia pankkikortti ja parit nimelliset bonuskortit. Samalla ilmoittelin vuokranantajalle, sähkö-, puhelin- ja vesiyhtiölle sekä kuntosalille uudesta nimestä. Paikallisen väestötietojärjestelmän käsiteltyä muutokset moni taho, kuten yliopisto ja verottaja, saavat vielä automaattisesti ilmoituksen uudesta sukunimestä.

    Paikallisen lainsäädännön mukaan minun on tosiaankin käytävä ilmoittamassa parisuhdestatuksen muutoksesta kaupungille, ja samalla visiitillä päivitettävä sukunimeni tietokantaan sekä anottava uutta ajokorttia. Koska asun ulkomailla, on edessä pakkovaihto paikalliseen ajokorttiin. Ensimmäinen vapaa aika kaupungin virastoon löytyi vasta marraskuun loppupuoliskolta, eli pari kuukautta täällä asioidessa on jouduttu arpomaan kahden nimen välillä. Toivottavasti pian homma on kuitenkin pulkassa, ja pääsen totuttelemaan uuteen nimeen ja identiteettiin miettimättä millä nimellä esittäydyn.

    Papereiden ja korttien päivittämisen lisäksi uusi sukunimi on saanut pohtimaan omaa identiteettiäni. Erityisesti siksi, että tyttönimeni on kovin suomalainen -nen päätteinen nimi, mikä on taannut sen, että ihmiset osasivat yhdistää minut kotimaahani ja nimi jäänyt hyvällä tavalla ihmisten mieliin. Avioliiton myötä nimeni on entistä kansainvälisempi, suomalainen aksentti englantia puhuessa on hioutunut pois vuosien saatossa, eikä ulkonäönkään perusteella osata laittaa kartalle Pohjois-Eurooppaa tarkemmin. Nimen vaihtumisen myötä suomalaisuuteni ei enää olekaan muille yhtä ilmiselvää kuin aiemmin.

    Seison kuitenkin edelleen sen takana, että miehen sukunimeen vaihtaminen oli oikea päätös minulle ja meille.

  • Morsian, joka luuli ettei stressaa

    Syksy toi mukanaan paitsi kirpeät aamut ja keltaiset lehdet, myös valtavan määrän uutta energiaa. Nyt on intoa laittaa kotia, opiskella kieliä, panostaa työjuttuihin ja treenata. Minulla on taipumusta energiapuuskiin vuodenaikojen vaihtuessa, mutta nyt ollaan menty jo pari kuukautta aivan uusissa sfääreissä.

    Ihmettelin ääneen miten jaksankaan olla epätavallisen innostunut aivan kaikesta, kunnnes tajusin mistä tämän kauden valtaisa energiapuuska johtuu. Siitä, että häät ovat takana.

    En missään vaiheessa hääsuunnittelua kokenut stressaavani, vaan nautin suunnitteluvaiheesta täysin siemauksin. Siksi yllätyinkin suuresti, kun huomasin miten paljon rennompi ja onnellisempi olen ollut kuluneet pari kuukautta. Ennen häitämme häähömppä täytti mielen aina kun vapaa-aikaa löytyi, ja mielen perukoilla kummittelivat tekijäänsä odottelevat tehtavät silloinkin kun aikaa ei yksinkertaisesti ollut. Nyt, kun juhlat on juhlittu ja laskut maksettu, olen pystynyt hengittämään vapaammin ja energiaa on riittänyt paljon monipuolisemmin.

    Muistan miettineeni jossain vaiheessa miltä tuntuu kun häät ovat ohi. Iskeekö häiden jälkeinen masennus tai hää-ähky? No ei kumpikaan, vaan married bliss!

    Avioelämän ensimmäiset kuukaudet ovat olleet aivan mielettömän onnellisia. Arkemme ei muuttunut naimisiin menon jälkeen millään lailla, mutta paperilla ja asenteissa (niin omissa kuin muidenkin) jokin muuttui. Meistä tuli virallisesti perhe.

    Uskon kuitenkin, etta kahdella valinnalla oli iso vaikutus siihen, miten elämämme vaimona ja miehenä lähti käyntiin. Nimittäin sillä, että lähdimme häämatkalle heti häiden jalkeen, ja sillä, että maksoimme hää-aiheisest laskut pois samantien. Suosittelen molempia erittäin lämpimästi kaikille tuleville aviopareille.

    Häämatka, vaikka se olisi kuinka pieni, tarjoaa hengähdystauon asioiden hoitamisesta. Ennen häita on huimasti tehtävää, eikä se todellakaan lopu häihin. Edessä on vielä iso pino paperitöita aina kiitoskorteista passin uusimiseen ja muihin käytännön asioihin. Siksi pieni tauko kaikesta tekee enemmän kuin hyvää. Ja rehellisesti, kukapa ei haluaisi aloittaa avioelämäänsa kaksin rakkaimman kanssa?

    Laskujen maksamiseen on ihan luvallista varata tasoittava viinilasillinen, mutta lupaan, että laskut maksettuanne harteilta vierähtää suuri paino. Ei ole kiva kun monen sadan tai tuhannen euron lasku kummittelee mielen perukoilla. Fiilis on paljon kevyempi kun kaikki on hoidettu pois alta, ja voi hyvällä omalla tunnolla keskittyä tulevaisuuteen.

    Näiden vinkkien myötä me jatkamme kohti talvea, täynnä tarmoa ja intoa kaikkea uutta ja ihanaa kohti!

    Kuvat Ida Lohela ja Susanna Nordvall

  • Jännittääkö naimisiinmeno?

    Perhosia mahassa, ylimääräisiä sydämentykytyksiä, käsien tärinää.. Näiltä ja muilta jännitysoireilta ollaan täällä ainakin toistaiseksi vältytty mitä tulee häihin ja naimisiinmenoon. Voin nimittäin rehellisesti sanoa, että ei jännitä ollenkaan! Tokihan tässä on vielä useampi kuukausi aikaa ennen kuin pitäisi astella kirkon käytävää, joten saa nähdä joudunko perumaan puheeni vielä hääpäivän lähestyessä.

    Tässä vaiheessa kuitenkin mieli on rauhallinen. Olemme seurustelleet viitisen vuotta, ja tunnemme toisemme kuin omat taskumme. Ollaan asuttu yhdessä, ollaan oltu etäsuhteessa, reissattu pitkin maailmaa, ja eletty niin arkea kuin juhlaakin. Jaamme samat arvot ja tulevaisuuden toiveet. Kuten varmasti jokaisella pariskunnalla, on meilläkin välillä huonompia päiviä, mutta eron mahdollisuutta ei ole koskaan jouduttu nostamaan pöydälle. Haluamme olla yhdessä, ja olemme valmiita tekemään töitä toimivan suhteen ja onnellisen perheen eteen. Naimisiin meneminen tuntuu luonnolliselta seuraavalta etapilta, ja odotamme molemmat innolla että pääsemme aloittamaan elämän avioparina, ja juhlistamaan tätä päivää yhdessä rakkaiden ystävien ja perheenjäsenten kanssa.

    Itse hääjuhlan sujuminen on osuus joka jännittää ehkä hieman.Tarttuuko huntu kiinni kirkon käytävään, riittäähään ruoka ja juoma, mitä jos vessa meneekin tukkoon, miten ihmeessä saan illan päätteeksi hääpuvun pois päältä? Juhlat eivät onneksi aiheuta suurta stressiä, vaan häitä on ollut tosi kiva suunnitella ja järjestellä. Aina silloin tällöin pieni epätoivon puuska pääsee yllättämään, mutta toistaiseksi kaikki on lopulta järjestynyt parhain pän. Hyvillä mielin siis vedetään viimeiset kuukaudet!

    Jännityksen puuttumiseen lienee osasyynä myös se, että tällä hetkellä meidän elämässä riitttää tohinaa. Minulla on parhaillaan menossa parin viikon loppurutistus gradun ja pakollisten kurssien parissa, jonka jälkeen hyppään uuteen firmaan, uuteen rooliin. Myös O lopetti vastikään edellisessä työpaikassaan, ja puuhaa jo täyttä häkää uusien haasteiden parissa. Lisäksi meillä on riittänyt vierailijoita tasaisena virtana huhtikuun alusta saakka, ja väkeä majoittuu meidän sohvallamme vielä pitkälle kesään. Nämä seikat selittänevät myös viimeaikoina hieman hiipuneen postailutahdin, mutta ei hätää, täällä ollaan ja homma jatkuu!

    Mites siellä, joko jännittää?

  • Negatiiviset tunteet

    Hääryhmiä seuratessa ei voi olla huomaamatta valtavaa negatiivisten tunteiden määrää joka keskusteluissa velloo. Rahan puutetta voivotellaan, vieraslistan kokoaminen ja kutsumattomat vieraat ahdistavat, oma kroppa ei kelpaa muttei myöskään toisen tekemä meikki tai kampaus, muiden mielipiteet ahdistaa, oikean väristen lautasliinojen löytäminen aiheuttaa itkupotkuraivareita. Erityisesti ulkopuoliselle nämä tuskastelun aiheet kuulostavat aivan järjettömiltä, ja kyllähän sitä aina välillä itsekin tulee mietittyä että miten näin pienestä asiasta saa muodestettua maailmanlopunluokan ongelman.

    Häissä on lopulta kuitenkin tärkeintä se, että rakkaat ihmiset pääsevät paikalle ja hääpari naimisiin. Se, että ruokaa ja juomaa riittää tulee hyvänä kakkosena, ja muut jutut ovat vain bonusta. Tämä tiivistää aika hyvin meidän hääsuunnittelumentaliteetin. Naimisiin päästään ilman tuolihuppuja tai kakunkoristettakin, eikä rehellisesti kukaan varmastikaan muista oliko kutsuissa monogrammi tai viinipulloissa itse tehdyt etiketit. Tottakai toivon, että jokainen saisi tuotua mukaan häihin juuri niin paljon hääparin omia juttuja kuin mahdollista, ja että juhlien järjestämiseen saisi apua läheisiltään. Yritetään kuitenkin rakkaat morsiamet muistaa, että vaikka omat häät olisivat mielessä 24/7, eivät ne aina ole muiden mielessä. On ihan ok, että kaasot eivät muista häämatkakohdettanne tai vapaaehtoisesti ilmoittaudu monen tunnin askartelutuokioon vuotta ennen häitä (tosin, ehdottakaapa vaikka viininmaistelua niin johan alkaa kiinnostuneita ilmaantua). Toisaalta, on myös ihan ok pyytää apua ja suoraan ilmoittaa jos jossakin mättää. Ne ovat teidän juhlanne – eivät vanhempienne, sukulaistenne tai bestistenne. Teidän.

    Häähumussa helposti unohtuu se perimmäinen syy juhlien järjestämiseen kun pikkujutut ja yksityiskohdat ottavat vallan. Siksi tekeekin välillä hyvää istua alas ja rauhassa miettiä miksi häät järjestetään. Miksi menette naimisiin, mitä rakastatte toisissanne. Kertokaa ihmeessä sille puolisollekin miksi hän on maailman ihanin ja rakkain ihminen.

    Rakkaudentäyteistä viikonloppua ♥

  • Häät somessa

    Meillä on ahkerasti keskusteltu viime aikoina somesta ja häistä, ja liippasinkin aihetta jo pohtiessani hääblogia ja elämämme jakamista netissä. Tämän lisäksi kirjoittelin jokin aika sitten myös ajatuksia häähashtageihin liittyen. Tällä kertaa aiheena on kuitenkin sosiaalisen median käyttö, ja se mitä ja miten häistämme jaetaan.

    Kuten sanottu, itse olen semiaktiivinen somettaja: bloggaan ja erityisesti blogini Instagramin kautta jaan paljonkin häihin liittyvää materiaalia. Tuotan sisältöä ja kirjoitan työkseni, mikä valitettavasti aina välillä verottaa henkilökohtaisten somekanavien käyttöäni niin, että lähinnä seuraan muiden tekemisiä. Tuleva aviomieheni sen sijaan hyvä jos muistaa salasanansa Facebookiin, eikä hänellä muita somekanavia taida edes olla käytössään.

    Omat vanhempani sen sijaan ovat hyvinkin aktiivisia sosiaalisessa mediassa. Vähän liiankin aktiviisia aina silloin tällöin.. Materiaalia jaetaan ajattelematta kahdesti, ja jaetun materiaalin näkyvyys on laaja. Tämä oli se viimeinen naula arkkuun joka johti vielä toistaiseksi ratkaisemattomaan keskusteluun häidemme somepolitiikasta. Pitäisikö vieraita pyytää olematta jakamatta materiaalia häistämme (ennen meitä)? Antaa vain olla? Vai ehkä avata kännykkäparkki jo kirkon ovella, kuten siskoni ehdotti?

    Meidän puolestamme häistämme saa jakaa kuvia ja muuta materiaalia somessa, kunhan niin tekee sekä meitä että muita vieraita kunnioittaen. Emme todellakaan halua että hätäisimmät jakavat kuvia vihkimisestä jo kirkon penkiltä, emmekä halua, että kukaan tulee joutuneeksi nettiin ilman suostumusta. Olisi myös kiva että hääkuvissa näkyisi kännyköiden näyttöjen sijaan ihmisten iloiset ilmeet. Vaan miten tämän hoitaisi tyylikkäästi? Emme halua tehdä aiheesta suurta numeroa, mutta miten ihmeessä viestin saisi nätisti perille? Kirjoittaako hääohjelmaan vai välittyisiköhän viesti sanallisesti rikkinäisen puhelimen tyyliin? Kaikki ideat ovat enemmän kuin tervetulleita!

    Millainen somepolitiikka teillä on?
  • Bloggaaminen omalla naamalla

    Minä, kuten lukuisat muutkin bloggaavat kanssamorsiamet, kirjoitan nettiin häistämme ja ajatuksistani julkisesti omalla nimelläni ja naamallani. Tästä päätöksestä on keskusteltu kotona sulhasen kanssa, plussia ja miinuksia on listattu ja onpa tätä koko hommaa kyseenalaistettukin. Välillä nimittäin tuntuu hurjalta avata elämäämme, parisuhdettamme ja häitämme kenen tahansa löydettäväksi ja riepoteltavaksi. Blogi on luonnollisesti vain pintaraapaisu siihen mitä kulisseissa todella tapahtuu, mutta kaikki eivät tätä aina meinaa muistaa tai ymmärtää. Siksi kieltämättä välillä pelkäänkin kammottavia väärinymmärryksiä tai verisiä loukkaantumisia tarttuessani johonkin hieman provosoivaan tyyliin tai esittäessäni valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä tai suunnitelmia. Toistaiseksi olen onneksi välttänyt kaikista ikävimmiltä kommenteilta, ja on ollut mahtava huomata miten ihana, aktiivinen ja monimuotoinen bloggaavien suomalaismorsianten joukko on!

    Blogini ei ole salaisuus, mutta tein tietoisen päätöksen olla huutelematta tästä tutuille ja sukulaisille. Olemme avoimesti kertoneet ajatuksistamme ja ideoistamme häihin liittyen kaikille ketkä niistä ovat kyselleet, eli ei täällä mitään suuria salaisuuksia tai yllätyksiä piilotella. En kuitenkaan koe tarpeelliseksi jakaa suunniteluvaihetta saati loputtomia pohdintoja ja päätöksiä (syvällisiä tai ei) koko vierasjoukon kesken. En kuitenkaan halua alkaa sensuroida blogiani sillä perusteella, että joku tuttu tänne eksyy. Siinähän eksyy, ja toivottavasti jää vakkarilukijaksi!

    Muistelen maininneeni täällä jo aiemmin, että stressasin aikoinaan aivan hirvittävän paljon sitä, että joku muu lukee tuotoksiani. Hassua sinänsä, koska olen rakastanut lukemista ja kirjoittamista aivan lapsesta saakka, ja uskokaa pois, molempia on tullut tehtyä lukemattomia tunteja. Minua kannustettiin aina molempiin ja sain paljon positiivista palautetta kirjoituksistani, mutten silti koskaan vapaaehtoisesti antanut kenenkään lukea tekstejäni. Tästä kauhusta yli pääseminen vaati sen, että sain työpaikan sanomalehdessä. Herranjestas miten sydän lähti ylikierroksille kun ensimmäisen kerran näin oman tekstini painettuna lehteen. Tai kun tuntematon ihminen ilmoitti että luki juttuni ja tykkäsi siitä. Tai luki juttuni, ja ilmoitti että se oli aivan kamala ja virheellinen. Vasta monen monituisen artikkelin ja bylinen jälkeen pääsin yli siitä ahdistuksesta, että oma nimi ja kuva on liitettynä kirjoittamaani tekstiin. Nykyään olen sinut tämän asian kanssa, enkä pelkää kirjoittaa ja julkaista omana itsenäni. Päinvastoin, teen sen oikein mielelläni.

    Tämä pohdiskelu alkoi siitä, kun Facebookin salaisesta hääryhmästä vuodettiin (taas) juttuja kolmansille osapuolille. Tämä johti siihen, että muutamien morsianten tekemisiä, sanomisia ja parisuhteen tilaa on taivasteltu pitkin nettiä yhden ainoan tilapäivityksen perusteella. Että aikuiset ihmiset kehtaavat! Tosi ikävää huomata miten netissä nimettömänä ja kuvattomana kirjoittaminen saa ihmisistä esiin ne kaikista huonoimmat puolet. Kyllähän tälläiset tapahtumat pistää aina välillä miettimään että mitähän täällä taas uskaltaa jakaa ennen kuin joutuu anonyymien hampaisiin.

    Itse haluan voida seisoa sanojeni takana myös netissä, ja jätän kokonaan kommentoimatta jos juttu ei aiheuta muuta kuin silmienpyörittelyä. Toivon, että tekin. Ja vaikka pyörisitte netissä nimettömänä, miettikää kahdesti mitä sanotte tai jaatte eteenpäin. Michelle Obaman sanoin: ”When they go low, we go high”.