• Työpukeutumisen kulmakivet

    Seurasiko kukaan muu mielenkiinnolla Hesarin työpukeutumisjutun aiheuttamaa some-keskustelua? Mikäli ette tiedä mistä on kyse, kaikki alkoi kun eräs ammattilainen (selvennettäköön että kyseessä oli nainen) kehotti kaikkia työssäkäyviä naisia pukeutumaan hameeseen, värjäämään hiuksensa, hoitamaan kynsinauhansa ja meikkaamaan kauniisti joka aamu. Koska muuten naista ei oteta tosissaan työpaikalla.

    Sanomattakin selvää, että tälläisillä kommenteilla saa somemaailman vihat niskaansa. Erityisesti kun edellisellä viikolla on nostettu #metoo-kampanjan myötä esiin epäkohta toisensa jälkeen mitä tulee naisten kohteluun. Tämän postauksen tarkoitus ei kuitenkaan feministisen asian ajaminen – moni muu on siihen jo ehtinyt keskustelupalstoilla ja sosiaalisen median kanavissa – vaan haluaisin jatkaa keskustelua keskittymällä ihan vaan työpukeutumiseen.

    Teen itse töitä finanssialalla viestinnän ja sisällöntuotannon parissa. Yrityksen määrittelemä pukukoodi on business casual, paitsi asiakkaita ja isoja pomoja tavatessa, jolloin työntekijöillä on pukupakko. Pukukoodia voi tulkinta monella tapaa, joten päivittäin toimistolla tulee nähtyä koko työpukeutumisen kirjo aina farkuista jakkupukuihin. Ammatikseen kirjoittavien joukosta löytyy persoonallisuus jos toinenkin, ja persoonallisuutta usein ilmaistaan myös pukeutumisen kautta. Luoville ammattilaisille tämä usein sallitaan sen kummemmin mukisematta. Toki ne kaikista luovimmat ja taiteellisimmat varmasti myös hakeutuvat ihan muualle kuin suuryritysten leipiin.

    Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että hupparit ja joogapöksyt eivät todellakaan kuulu työpaikalle, ellei kyseessä ole liikunta-alan ammattilainen. Siististi pukeutuva, itsestaan huolta pitävä ihminen antaa huomattavasti osaavamman ja uskottavamman kuvan itsestään ja yrityksestä kuin suoraan sängystä revitty sankari.

    Työpukeutumisen ei silti tarvitse olla vaikeaa tai epämukavaa. Oman työvaatekaappini kulmakiviä ovat mustat, harmaat  ja tummansiniset alaosat (hameet ja housut) yhdessä puseron, kauluspaidan tai neuleen kanssa. Hyvin istuva jakku on vielä haussa. Kauniisti istuva, siisti takki täydentää ammattimaista asua ulkona liikkuessa. Kenkien puolesta tykkään avokkaista toimistolla, joskin toisinaan nilkkurit tai ballerinat pysyvät jalassa koko päivän.

    Samantyyppistä peruskaavaa näkyy noudattavan suurin osa työkavereistanikin. Tummia farkkuja näkyy toimistolla siistimpien yläosien kanssa jonkin verran, samoin siisteja arkimekkoja. Tuttujen työkavereiden kanssa hommia tehdessä kukaan ei välitä käytätkö housuja vai hameita, mutta eipä sitä ole voinut olla huomaamatta, että tärkeämpiin tapaamisiiin suunnatessa naisilla on järjestäin hame tai mekko, korkeat korot ja huulipunaa..

    Tiedä sitten onko tässä kyse muiden (miesten) asettamien odotusten täyttämisestä, vai ihan puhtaasti siitä, että naisella itsellään on itsevarmempi olo korkojen päällä tai punaa huulissaan. Itse koen oloni varmemmaksi ja uskottavammaksi hame päällä ja korkokengät jalassa. En koe tarvetta piilotella naiseuttani, töissä tai missään muuallakaan. Haluan työpukeutumisessanikin tuoda esille parhaita puoliani ja kokea oloni viehättäväksi ja mukavaksi. En pukeudu näin miellyttääkseni ketään, mutten myöskään halua pukeutua telttaan tai vaikka housuihin siksi, että joku voisi väärinymmärtää mitä pukeutumisellani viestitän. Jokainen pukeutukoon juuri niinkuin itse parhaaksi kokee, työpaikan ohjeita noudattaen.

    Toinen seikka, joka Helsingin Sanomien artikkelissa nostettiin useaan otteeseen esiin oli se, miten suomalaisten työpukeutuminen on valovuosia muuta Eurooppaa jäljessä. En millään jaksa uskoa, että tämä olisi totta. Suomen kaduilla näkee nykyään varsin hyvin pukeutunutta väkeä. En tosin ole teinivuosien kesätöitä lukuunottamatta ollut Suomessa töissä, eli en ole päässyt tekemaan empiiristä tutkimusta aiheesta. Olisikin mielenkiintoista kuulla millaisia kokemuksia teiltä löytyy työpukeutumisesta Suomessa tai muualla!

    Tämän postauksen myöta haluan haastaa kaikki kertomaan ja jakamaan kuvia omasta työpukeutumisestaan. Mitä puit päälle tänään?

  • Häät somessa

    Meillä on ahkerasti keskusteltu viime aikoina somesta ja häistä, ja liippasinkin aihetta jo pohtiessani hääblogia ja elämämme jakamista netissä. Tämän lisäksi kirjoittelin jokin aika sitten myös ajatuksia häähashtageihin liittyen. Tällä kertaa aiheena on kuitenkin sosiaalisen median käyttö, ja se mitä ja miten häistämme jaetaan.

    Kuten sanottu, itse olen semiaktiivinen somettaja: bloggaan ja erityisesti blogini Instagramin kautta jaan paljonkin häihin liittyvää materiaalia. Tuotan sisältöä ja kirjoitan työkseni, mikä valitettavasti aina välillä verottaa henkilökohtaisten somekanavien käyttöäni niin, että lähinnä seuraan muiden tekemisiä. Tuleva aviomieheni sen sijaan hyvä jos muistaa salasanansa Facebookiin, eikä hänellä muita somekanavia taida edes olla käytössään.

    Omat vanhempani sen sijaan ovat hyvinkin aktiivisia sosiaalisessa mediassa. Vähän liiankin aktiviisia aina silloin tällöin.. Materiaalia jaetaan ajattelematta kahdesti, ja jaetun materiaalin näkyvyys on laaja. Tämä oli se viimeinen naula arkkuun joka johti vielä toistaiseksi ratkaisemattomaan keskusteluun häidemme somepolitiikasta. Pitäisikö vieraita pyytää olematta jakamatta materiaalia häistämme (ennen meitä)? Antaa vain olla? Vai ehkä avata kännykkäparkki jo kirkon ovella, kuten siskoni ehdotti?

    Meidän puolestamme häistämme saa jakaa kuvia ja muuta materiaalia somessa, kunhan niin tekee sekä meitä että muita vieraita kunnioittaen. Emme todellakaan halua että hätäisimmät jakavat kuvia vihkimisestä jo kirkon penkiltä, emmekä halua, että kukaan tulee joutuneeksi nettiin ilman suostumusta. Olisi myös kiva että hääkuvissa näkyisi kännyköiden näyttöjen sijaan ihmisten iloiset ilmeet. Vaan miten tämän hoitaisi tyylikkäästi? Emme halua tehdä aiheesta suurta numeroa, mutta miten ihmeessä viestin saisi nätisti perille? Kirjoittaako hääohjelmaan vai välittyisiköhän viesti sanallisesti rikkinäisen puhelimen tyyliin? Kaikki ideat ovat enemmän kuin tervetulleita!

    Millainen somepolitiikka teillä on?
  • Bloggaaminen omalla naamalla

    Minä, kuten lukuisat muutkin bloggaavat kanssamorsiamet, kirjoitan nettiin häistämme ja ajatuksistani julkisesti omalla nimelläni ja naamallani. Tästä päätöksestä on keskusteltu kotona sulhasen kanssa, plussia ja miinuksia on listattu ja onpa tätä koko hommaa kyseenalaistettukin. Välillä nimittäin tuntuu hurjalta avata elämäämme, parisuhdettamme ja häitämme kenen tahansa löydettäväksi ja riepoteltavaksi. Blogi on luonnollisesti vain pintaraapaisu siihen mitä kulisseissa todella tapahtuu, mutta kaikki eivät tätä aina meinaa muistaa tai ymmärtää. Siksi kieltämättä välillä pelkäänkin kammottavia väärinymmärryksiä tai verisiä loukkaantumisia tarttuessani johonkin hieman provosoivaan tyyliin tai esittäessäni valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä tai suunnitelmia. Toistaiseksi olen onneksi välttänyt kaikista ikävimmiltä kommenteilta, ja on ollut mahtava huomata miten ihana, aktiivinen ja monimuotoinen bloggaavien suomalaismorsianten joukko on!

    Blogini ei ole salaisuus, mutta tein tietoisen päätöksen olla huutelematta tästä tutuille ja sukulaisille. Olemme avoimesti kertoneet ajatuksistamme ja ideoistamme häihin liittyen kaikille ketkä niistä ovat kyselleet, eli ei täällä mitään suuria salaisuuksia tai yllätyksiä piilotella. En kuitenkaan koe tarpeelliseksi jakaa suunniteluvaihetta saati loputtomia pohdintoja ja päätöksiä (syvällisiä tai ei) koko vierasjoukon kesken. En kuitenkaan halua alkaa sensuroida blogiani sillä perusteella, että joku tuttu tänne eksyy. Siinähän eksyy, ja toivottavasti jää vakkarilukijaksi!

    Muistelen maininneeni täällä jo aiemmin, että stressasin aikoinaan aivan hirvittävän paljon sitä, että joku muu lukee tuotoksiani. Hassua sinänsä, koska olen rakastanut lukemista ja kirjoittamista aivan lapsesta saakka, ja uskokaa pois, molempia on tullut tehtyä lukemattomia tunteja. Minua kannustettiin aina molempiin ja sain paljon positiivista palautetta kirjoituksistani, mutten silti koskaan vapaaehtoisesti antanut kenenkään lukea tekstejäni. Tästä kauhusta yli pääseminen vaati sen, että sain työpaikan sanomalehdessä. Herranjestas miten sydän lähti ylikierroksille kun ensimmäisen kerran näin oman tekstini painettuna lehteen. Tai kun tuntematon ihminen ilmoitti että luki juttuni ja tykkäsi siitä. Tai luki juttuni, ja ilmoitti että se oli aivan kamala ja virheellinen. Vasta monen monituisen artikkelin ja bylinen jälkeen pääsin yli siitä ahdistuksesta, että oma nimi ja kuva on liitettynä kirjoittamaani tekstiin. Nykyään olen sinut tämän asian kanssa, enkä pelkää kirjoittaa ja julkaista omana itsenäni. Päinvastoin, teen sen oikein mielelläni.

    Tämä pohdiskelu alkoi siitä, kun Facebookin salaisesta hääryhmästä vuodettiin (taas) juttuja kolmansille osapuolille. Tämä johti siihen, että muutamien morsianten tekemisiä, sanomisia ja parisuhteen tilaa on taivasteltu pitkin nettiä yhden ainoan tilapäivityksen perusteella. Että aikuiset ihmiset kehtaavat! Tosi ikävää huomata miten netissä nimettömänä ja kuvattomana kirjoittaminen saa ihmisistä esiin ne kaikista huonoimmat puolet. Kyllähän tälläiset tapahtumat pistää aina välillä miettimään että mitähän täällä taas uskaltaa jakaa ennen kuin joutuu anonyymien hampaisiin.

    Itse haluan voida seisoa sanojeni takana myös netissä, ja jätän kokonaan kommentoimatta jos juttu ei aiheuta muuta kuin silmienpyörittelyä. Toivon, että tekin. Ja vaikka pyörisitte netissä nimettömänä, miettikää kahdesti mitä sanotte tai jaatte eteenpäin. Michelle Obaman sanoin: ”When they go low, we go high”.

  • Hääsivut ja hashtagit

    Hääinfolle omistetut nettisivut ovat nousseet aivan uskomattomaan suosioon parin viime vuoden aikana. Melkeinpä jokaisesta meille osoitetusta kutsusta on löytynyt osoite nettisivuille joilta sitten on löytynyt tietoa niin pariskunnasta, hääseurueesta, menuista kuin kuljetuksista ja majoituksistakin. Kaikki tietenkin kuvilla ja mahdollisilla häähastageillä höystettynä. Samoilla sivuilla myös ilmoittaudutaan juhliin, valitaan mieluisa ruokalaji (jos pöytiintarjoilu) ja lisätään maininta mahdollisista allergioista tai muista rajoitteista.

    Meille kolahti eilen postista kutsu ystäväpariskunnan häihin, joka tietysti johti heidän hääsivujensa selailuun. Tämä toimikin hyvänä keskustelunavauksena omiin häihimme ja teknologiaan liittyen. Olemme liikkeellä hieman ristiriitaisin ajatuksin, sillä toisaalta hääsivut ovat näppärät jos infoa on paljon, mutta myönnettäköön ettemme ole koskaan klikanneet kenenkään hääsivuille kahta kertaa. Käymme kertaalleen sivuston läpi ja ilmoittaudumme, mutta toista kertaa hääsivuille ei tule eksyttyä. Toisaalta taas netissä tieto pysyisi hyvässä tallessa jos paperiset infot sun muut pääsisivät hukkumaan. Tosin jos pitää kutsun tallessa (ja sitäkautta hääsivuston osoitteen), tuskin se infolappukaan kovin kauas voi joutua. Meidän kohdallamme siis häänettisivut tuntuvat turhakkeelta, ja pysymme perinteisemmissä kutsuissa ja infoissa. Tosin sen verran moderneja ollaan että pyydetään ilmoittautumiset sähköpostitse.

    Sama koskee myös hashtagejä, tosin vielä ristiriitaisemmilla fiiliksillä. Itse olen semiaktiivinen netissä ja somessa, mutta mies hyvä jos tietää mikä Instagram on. Vieraiden joukossa taasen on aktiivsempiakin somettajia, jotka hyvin suurella todennäköisyydellä tulevat siellä myös jotain häistämme julkaisemaan. Toisaalta taas iso osa vieraista on aikuisempaa väkeä, jolla hashtag kanavat ovat hyvin vähäisellä käytöllä. Summa summarum, emme yritä keksiä mukahauskoja häätagejä. Someaktiiviset vieraat tehköön sen puolestamme jos sikseen tulee.

    Tuleeko teille nettisivut tai häähastag vai menettekö perinteisemmällä linjalla kuten me?