• Olisiko jo aika asettua aloilleen?

    Viimeiset kuusi vuotta asuinmaa ja sitämyötä kotiosoite on vaihtunut tiuhaa tahtia. Tie on vienyt mielenkiintoisten mahdollisuuksien perässä pitkin maailmaa, ja onhan tämä ollut upea kokemus. Tässä kuluneen vuoden aikana on kuitenkin alkanut iskeä pakottava halu asettua aloilleen vähän pysyvämmin.

    Tällä hetkellä odotan niin sitä päivää, kun saamme käteen oman, tyhjän kodin avaimet, ja pääsemme rakentamaan siitä meille kodin. Sitä tunnetta, kun tietää varmaksi, että täällä ollaan ja pysytään pidempään kuin sen puoli vuotta. Moni expat-elämää kokeillut tai muuten vain wonderlust, gypsy at heart henkinen kanssaeläjä varmasti tietää tunteen.

    Jo monta vuotta ollaan menty eteenpäin niin, ettemme tiedä missä olemme tai mika tilanne on vuoden päästä. Ollaanko samassa kaupungissa tai maassa? Jos ei, niin missä ollaan? Onko meillä yksi vai kaksi kotia? Mikä työtilanne on? Miten pitkään viisumi on voimassa? Mita papereita täytyy muistaa täyttää seuraavaksi?

    Kuvat meidän kotoa otti Susanna Nordvall

    Vuosien ajan on innostuttu lähtemään milloin minnekin, milloin minkäkin mahdollisuuden perässä. Jossain jatkuvan matkalaukkuelämän aikana on kuitenkin taustalla on alkanut kytää ajatus yhteen paikkaan asettumisesta. Toki edelleen matkustaisimme paljon, mutta että meidän pienellä perheellä olisi pysyvä koti jossain. Että osaisi vastata mistä on kotoisin tai missä maassa ollaan että mummot saa laitettua synttärikortin.

    Missä sitten näemme itsemme tulevaisuudessa? Näiden kuuden ulkomailla asutun vuoden aikana koti on ollut Luxemburgissa, Suomessa, Ruotsissa, Tanskassa, Englannissa, Etelä-Koreassa, Kanadassa, ja Hollannissa. On kaupunkeja joissa on viihdytty, ja niitä, joille ei syystä tai toisesta lämmetty. On myos paikkoja, joissa emme ole asuneet tai edes käyneet. Tällä hetkellä harkitsemme vain paikkoja, joissa tiedämme jo viihtyvamme.

    Vakituisempaa asuinpaikkaa ja omaa kotia on pyöritelty puheissa jo pitkään, joten toivotaan, että tulevien kuukausien aikana isot pyörät alkavat pyöriä ja saadaan asioita eteenpäin.

    Me olemme valmiita asettumaan aloillemme.

     

  • Kaksikieliset häät

    Kahden kielen ja kulttuurin kohtaamiset ovat meille arkipäivää, eikä asiaa tule oikeastaan enää edes sen kummemmin ihmeteltyä. Häiden kohdalla aihetta oli kuitenkin lähestyttävä vieraidemme näkökulmasta. Kuinka järjestää juhlat niin, että eripuolilta maailmaa saapuvat ystävät ja sukulaiset saavat kaikki häistä mahdollisimman paljon irti, ja homma sujuu jouhevasti? Missä kohdissa suomalaiset ja kanadalaiset häät eroavat? Onko meillä perinteitä mitä pitäisi ehkä selittää vieraille? Millä kielella mennään ja milloin?

    Kuten ehkä jo tiesittekin, mieheni äidinkieli on englanti, minun suomi. Kotikielemme on englanti, joka sattuu olemaan molemmille myös työkieli. Asuinmaassamme puhutaan hollantia (ja toki myos sujuvaa englantia enimmistön toimesta), minkä lisäksi molemmilta sujuu vielä pari bonuskieltä. Ystäviä meillä on ympäri maapalloa. Nopeasti laskettuna häissämme oli edustetttuna 11 eri kansallisuutta. Sanomattakin siis selvää, että jokin järkevä ratkaisu kieli- ja kulttuuriasioihin oli keksittävä.

    Onneksi lähes kaikki vieraistamme puhuivat sujuvasti joko suomea tai englantia tai molempia, ja niillä muutamilla keneltä kumpikaan ei oikein sujunut oli tulkkaamaan kykenevä seuralainen. Näin ollen kielivalinnat olivat helppoja. Piti vain päättää miten homma hoidetaan käytännössä.

    Häiden paperiasioista, kuten kutsuista, menuista ja kirkko-ohjelmista tehtiin kaksi erikielista versiota, ja niitä jaettiin vieraille heidän vahvimman kielensä mukaan. Vihkiminen suoritettiin vuorottelemalla kahta kieltä, niin ettei samoja asioita kuitenkaan toisteltu montaa kertaa. Kävimme sekä kotona että papin tapaamisessa vihkimisen läpi kohta kohdalta, joten me molemmat tiesimme tarkalleen mitä oli tiedossa. Pappi piti puheensa englanniksi, mutta toisti tärkeimmat pointit lennosta suomeksi kesken puheen. Tahtomisesta kysyttiin ja siihen vastattiin molemmat vain omilla äidinkielillämme: mies englanniksi ja minä suomeksi.

    Iltajuhlissa vastuu siirtyi seremoniamestareille. Seremoniamestareina toimi parivaljakko, joista toinen oli kanadalainen ja toinen suomalainen. He pitivät huolen siitä, että kaikki info saatiin perille kahdella kielellä ja ilta rullasi mukavasti eteenpäin. Näin myös perinteisemmät kulttuurisidonnaiset jutut, kuten kakunleikkaus ja morsiamenryöstö onnistuttiin selittamään vieraille, joille nämä eivät olleet entuudestaan tuttuja juttuja.

    Kielellisesti heittamällä haasteellisin osuus juhlissa olivat puheet. Emme pyytäneet puheista käännöksia ennakkoon, muttemme myöskaan halunneet tulkata kesken puheen. Suomalaiset ymmärsivät mitä ymmärsivat nopeasti aksentilla puhuvien kanadalaisten puheista, kun taas ulkomaalaiset eivät ymmärtäneet suomeksi pidetyistä puheista hölkäsen pöläystä. Tosin tästä huolimatta moni vieraista tuli jälkeenpäin kertomaan nyyhkineensä läpi isäni puheen vaikkeivat he ymmärtäneet sanaakaan – puhe tuli niin vahvasti suoraan sydämestä. Siskoni englanniksi pitämä puhe kuittasi hauskuudellaan illan parhaan puheen palkinnon, vaikka sulhasen veli oli tiukasti mukana tässä skabassa.

    Kaksikielisyys tuo hääjärjestelyihin yhden lisähaasteen, mutta se ei todellakaan ole este onnistuneille juhlille. Päinvastoin, kaksikielisyys ja –kulttuurisuus on suuri rikkaus. Olen edelleen todella innoissani siitä, että pääsimme esittelemään kotimaatani, kieltäni ja kulttuuriani ulkomaalaisille läheisillemme, ja toisaalta suomalainen puoli perheestä ja ystävistä sai mahdollisuuden tutustua vieraisiin kulttuureihin ja niihin ihmisiin kenen kanssa vietän aikaa täällä maailmalla. Kaiken kaikkiaan koko hommasta jäi siis erittäin hyvä maku!

    Kuvat Ida Lohela

     

    Löytyykö ruutujen takaa muita kaksikielisessä tai monikulttuurisessa suhteessa?

  • Ikäero suhteessa

    Meillä on sulhasen kanssa ikäeroa kuusi vuotta. Ei mitenkään tavattoman paljon, mutta sen verran että aina silloin tällöin joku kokee tarpeelliseksi kommentoida asiaa.

    Aivan suhteen alkuaikoina varsinkin kommentteja sateli kohtuullisen usein, mutta nykyään enää harvakseltaan. Silloinkin ne ovat lähinnä hyväntahtoista vitsailua kavereiden tai perheen suunnalta. Nyt kihlautumisen jälkeen ollaan (tai minä varsinkin) saatu kuulla paljon enemmän kauhisteluita siitä, miten me nyt näin nuorena naimisiin. Nämä kommentit tosin tulevat useimmin tuntemattomilta tai puolitutuilta, sillä häiden aikaa ikää meillä on mittarissa 25 ja 31. Asiaan varmasti vaikuttaa se, että molemmat näytetään nuoremmilta kuin olemme, mutta kyllähän se välillä vähän tökkii, kun ei tosiaan olla niin nuoria että kauhistelulle olisi tarvetta.

    Arjessa meidän ikäero ei juurikaan näy. Korkeintaan sen verran että itse vielä opiskelen, kun taas mies on ollut vakituisesti töissä jo monta vuotta. Ja ehkä silloin kun puhutaan vaikka lapsuuden lempiohjelmista tai -kirjoista, joskin nämä menevät kulttuurierojen piikkiin vähintään yhtä usein kuin ikäeronkin. Myönnettäköön että suhteen alkuaikoina olin huomattavasti lapsellisempi kuin nykyään – ihan ymmärrettävästi, sillä tavatessamme olin muutamaa kuukautta vaille 20. Parissa vuodessa on kummasti ehtinyt aikuistua, ja varmasti tuo mies on asiaan vaikuttanut.

    Kaiken kaikkiaan olemme O:n kanssa tosi samanlaisia, tykätään samoista jutuista eikä tapella juuri koskaan. Halutaan elämältä samoja asioita, ja ollaan toistemme parhaita ystäviä. Julkista söpöilyä ei olla koskaan harrastettu, mutta kaksin ollaan niin ällörakastuneita ettei mitään rajaa. Melkein hävettää myöntää että ollaan ihan oikeasti jouduttu ottamaan projektiksi harjoitella julkisesti pussailua että osataan sitten hääpäivänä!

  • Etäsuhteessa

    Tätä kirjoittaessani seuraan samalla Blue Jaysien toista postseason peliä ja keskustelen baseballista ja vähän muustakin miehen kanssa. Tosin tämä keskustelu, kuten monet muutkin, käydään pikaviestimien kautta. Meidät nimittäin erottaa tällä hetkellä niin valtameri kuin kuuden tunnin aikaerokin.

    Olosuhteiden pakosta vietämme vielä toistaiseksi tuntemattoman pätkän kihlauksestamme etäsuhteessa. Kerta ei ole ensimmäinen, mutta ei rakkaimmasta ihmisesta erossa oleminen koskaan herkkua ole. Pidetään tiivisti yhteyttä viestien ja puheluiden välityksellä, ja onneksi pystymme näkemään toisiamme kohtuullisen usein vaikka välimatka onkin pitkä.

    Muutettuani Amsterdamiin vietimme viitisen viikkoa putkeen erossa toisistamme, jonka jälkeen mies lensi tänne viikon vierailulle. Vaikka muutto ulkomailla ei ollut ensimmäinen eikäs edes viides, oli se tällä kertaa tavallista raskaampi. Saavuin maahan ilman tietoa asunnosta, ja totesin heti alkuun että asuntotilanne täällä on juurikin niin huono kuin ennakkoon peloteltiin. Ja koska ei tosiaan ollut varaa eikä halua asua hotellissa yhtään pidempään kuin on pakko, vietin ensimmäisen viikon täällä stressaten asunnosta ja asioiden järjestymisestä. Ja uskokaa pois, stressasin todella paljon! O oli onneksi aivan mieletön tuki ja turva myös etänä, ja nyt kun elämä täällä on saatu mukavasti aluilleen joutaa jo vähän rentoutumaankin.

    Arjessa meillä molemmilla on työt ja opiskelut mitkä pitävät kiireisenä, mutta kyllä sitä silti huomaa jatkuvasti kaipaavansa toista juttuseuraksi, vastustajaksi Scrabble matsiin tai kokkaamaan illallista yhdessä. Lisäksi ollaan saatu huomata miten meille on yhdessä asuessa ihan vahingossa muodostuneet molemmille omat kotityömme: mies joutui soittamaan minulle kysyäkseen miten imuri tyhjennetään ja minne syys- ja talvivaatteet on säilötty, samalla kun itse jouduin pitkästä aikaa tarttumaan tiskiharjaan ja tuskailemaan kun roskat eivät kävelekään itsestään ulos. Kyllähän me toki itseksemmekin selviämme, mutta kyllä me vaan ollaan ihan pirun hyvä tiimi yhdessä! Nyt meneillään on jälleen reilun kuukauden ero ennen kuin näemme toisemme. Vuoden loppua kohti pääsemme näillä näkymin viettämään enemmän aikaa samassa osoitteessa, ja toivottavasti keväällä viimeistään asumme taas vakituisesti yhdessä. Pitäkää peukut pystyssä!

  • Monikulttuuriset häät

    Sen lisäksi että häitämme juhlitaan kahdella kielellä, on tiedossa myös kahden kulttuurin iloinen sekametelisoppa. Pyrimme tuomaan mukaan hääperinteitä molemmista maista, minkä lisäksi yritämme parhaamme mukaan pitää kaikki jotakuinkin kartalla sen suhteen mitä oikein tapahtuu ja miksi.

    Suomalaisista jutuista otetaan mukaan ensimmäisenä hääleikit! Tiedän että leikit jakavat mielipiteitä niin morsianten kuin vieraidenkin joukossa, mutta meidän häissä leikitään. Ainakin vähän. Kanadalaisiin häihin ei nimittäin kuulu syömistä, juomista, tanssimista ja puheita ihmeempää ohjelmaa, joten pakkaa sekoittamaan halutaan mukaan suomalainen perinneleikki tai kaksi. Koska juhlat tulevat olemaan iltapainotteiset emme aio ahnehtia ohjelman suhteen, vaan toiveissa on ihan vain muutama nopea, hauska ja helppo leikki josta kaikki saavat jotain irti. Leikkien suunnittelu jää todennäköisesti kaason ja morsiusneitojen vastuulle, joskin annetaan ohjenuora aiheesta ja toki apua ja kommentteja saa kysymällä.

    Tästä päästäänkin sulavasti siihen että meidän hääseurueemme noudattaa Pohjois-Amerikan mallia. Siis kaasona tulee toimimaan vuotta nuorempi siskoni ja muut seurueen naiset kulkevat morsiusneidon tittelillä. En tiedä mikälainen käytäntö suomalaisilla yleensä on tämän suhteen, mutta kuulostaa siltä että useimmiten morsiamella on useampi kaaso? Ja ehkä lapsia morsiusneitoina? Jos joku tietää paremmin, valaiskaa ihmeessä ummikkoa! Miehellä puolestaan tulee olemaan isoveljensä best maninä, sekä useampi läheinen ystävä groomsmanin roolissa. Lisäksi vastuuta tulee saamaan seremoniamestarit, joita oletettavasti tulee olemaan kaksi: yksi joka hoitaa hommat englanniksi, toinen jolta sujuu myös suomi. Mahdollista on myös että sulhasen sisarusten pieniä lapsia tullaan näkemään tärkeissä tehtävissä esimerkiksi kukkaistyttönä ja sormuspoikana. Tosin kyseessä on vielä niin pienet muksut että mietitään tätä vielä lähempänä.

    Kanadalaisista traditioista puolestaan mukaan otetaan sellaisia elementtejä kuin harjoitusillallinen, ja todennäköisesti keksitään jotain pientä hauskaa (= yhteinen aktiviteetti halukkaille vieraille) myös häitä seuraavalle päivälle. Tämä ajatus juontaa juurensa siitä, että melkeinpä kaikkia kanadalaisia häitä joihin olemme osallistuneet on seurannut parin tunnin vaellus/kävelyretki/kanoottiretki/jne häiden jälkeisenä päivänä. En tiedä miten yleistä tämä tosiasiassa on, mutta ainakin meidän kaveri- ja perhepiirissämme matkustetaan huimia matkoja läheisten häiden takia, joten onhan se ihana että hääpari järjestää jotain aktiviteettia kauempaa saapuville vieraille läpi hääviikonlopun. Eli oletettavasti mekin vielä kehitellään jokin kiva aktiviteetti johon kaikki halukkaat voivat ottaa osaa.

    Juhlien menu pyritään muokkaamaan niin että saataisiin mukaan sekä perisuomalaisia kuin -kanadalaisiakin ruokalajeja. Hyvä ruoka ja juoma ovat asioita joihin haluamme panostaa, joten palataan astialle hieman myöhemmin mitä tulee menuihin!

    Mitään sen radikaalimpia kulttuurieroja ei ole odotettavissa, joten varmasti tästä vielä saadaan aikaan mukava yhdistelmä molempien kotimaita ja perinteitä!

    Kuvituksena vilauksia meidän kahden kulttuurin arjestamme: jääkiekossa molemmat kannatetaan omiamme, mökillä pelataan mölkkyä, saunotaan aina kun siihen tulee tilaisus, seurataan aktiivisesti Pohois-Amerikkalaisia urheilulajeja, ja syödään suomalaisia lettuja vaahterasiirapilla.