• Tapakulttuuria englanniksi ja suomeksi

    Minun äidinkieleni on suomi, mieheni englanti. Kotona puhumme – yllätys yllätys – englantia. Parhaillaan asumme maassa, jossa valtakielenä puhutaan kolmatta kieltä, mutta takana on useampi vuosi asumista englanninkielisissä maissa. Näistä lähtökohdista on ollut todella mielenkiintoista huomata, miten kieli vaikuttaa tapakulttuuriin ja omaan käytökseen.

    Hesarissa on käynnissä tapakoulu-sarja, jonka tuoreimmassa osassa keskusteltiin siitä, miten suomalaiset helposti vaikuttavat töykeiltä tai jopa moukkamaisilta englanninkielisissä maissa. Oli aivan pakko klikata juttu auki, ja nyökytellä mukana vaikka artikkelissa muutamat mutkat vedettiinkin suoraksi. Please ja kiitos -sanojen käyttö on nimittäin aiheuttanut perheessämme kiivaan keskustelun useammin kuin kerran.

    Englanniksihan please, sorry ja excuse me ovat sanoja joita viljellään lähes joka toisessa lauseessa. Ne ovat peruskohteliaisuuksia, jotka osoittavat kunnioitusta toista kohtaan ja kielivät hyvistä käytöstavoista. Suomen kielen kiitos ja anteeksi taas kaikuvat aivan eri tavalla, ja niitä käytetään huomattavasti harkitummin.

    Myönnän, että minulta meni hyvä tovi ennen kuin opin käyttämään noita kolmea taikasanaa ahkerasti ja oikeassa paikassa, ja yhä tänäkin päivänä aina välillä se please unohtuu lauseesta. Ja joka ikinen kerta mieheni muistuttaa minua asiasta kuin pientä lasta – please. Niin tärkeitä nämä pienet kohteliaisuudet ovat. Suomessa kasvaessani en koskaan huomannut kohteliaisuuksien puutetta, mutta nykyään korvia särkee aina kun ihmiset jättävät tervehtimättä tai kiittämättä. Ja ihan yhtä lailla suomea puhuvia varmaan kirpaisee kuunnella jatkuvaa kiittelyäni. On ollut hieman yllätävää huomata, miten paljon (kielen)käytöstavoissa on tullut vastaan odottamattomia eroavaisuuksia, ja miten nopeasti kielen mukanaan tuomiin malleihin oppii.

    Suomessa on ihan ok pyytää “yks kahvi” ilman kiitoksia. Kunhan sen tekee nätisti. Äänenpainoilla ja sanamuodoilla on väliä. Pyyntöön voi lisätä -isi päätteen (saisinko, haluaisitko), tai tilauksen voi päättää hymyyn ja katsekontaktiin. Englanniksi taas on aivan pakko lisätä se please ettei kuulosta aivan törpöltä.

    Kohteliaisuuksien lisäksi toinen tapakulttuuriin ja käytöstapoihin oleellisesti liittyvä kiusallisia hetkiä aiheuttava ero suomen ja englannin välillä on small talk. Englanninkieliset oppivat puhumaan joutavia tuntemattomien kanssa aivan lapsesta saakka, kun taas monelle suomalaiselle ei tulisi mieleenkään aloittaa keskustelua hississä tai bussipysäkillä. Ja jos joku erehtyy keskustelun avaamaan, ovat kiusaantuneen suomenkielisen vastaukset usein yksisanaisia. Mutta uskokaa pois, samalla lailla myös suomalaisten hiljaisuus julkisissa paikoissa nostaa hikikarpaloita englanninkielisten otsalle.

    Itse koen, että erityisesti small talkin kohdalla kultaisen keskitien löytäminen on haastavaa. Olen saanut kuulla muunmuassa siitä, että hiljaisuudellani teen toisten olon epämukavaksi (toim. huom. enkä edes koe olevani erityisen hiljainen), kun taas jotkut kokevat miellyttäväksi, ettei koko ajan tarvitse vääntää tikusta asiaa. Small talkin kohdalla haasteet eivät myöskään lopu siihen paljonko olisi sopivaa puhua, mutta myös mistä on sopivaa puhua. Esimerkiksi Hollannissa on tavallista puhua hyvinkin henkilökohtaisista asioista kahvikoneen äärellä puolitutun kanssa, kun taas Pohjois-Amerikassa on turvallisempaa pysytellä ihan vaikka säässä tai päivän uutisotsikoissa. Luovi siinä sitten. Mutta eikai tähän ole oikein muuta ratkaisua kuin ottaa mallia kokeneemmista ja yrittää lukea tilannetta ja keskustelukumppania.

    Tokihan samoja ilmiöitä on havaittavissa myös Suomessa, kielialueelta ja tapakulttuurista toiseen siirtyessä. Luin jokin aika sitten mielenkiintoisen artikkelin Yleltä siitä, miten niin puhumamme murre kuin vieraat murteet vaikuttavat meihin, ja miten kotimurteesta on käytännössä melkein mahdotonta päästä eroon. Oman murteen intonaatio ja sanavalinnat kaikuvat läpi vaikka olisikin asunut jo vuosia uudella murrealueella. Sitä ei ehkä itse edes kuule, että puhuu hieman eri lailla kuin paikallisväestö, mutta toiselta murrealueelta tulevat kyllä huomaavat ne pienen pienet erot. Tämä pätee lähes kielestä riippumatta. Sama näkyy myös käytöksessä – jossain päin Suomea on tapana höpistä enemmän ja tervehtiä tuntemattomia, kun taas toisaalla annetaan oma rauha ja pidetään etäisyyttä. Ihan kuin olisimme eri maista.

    Tottakai me kaikki varmasti ymmärrämme, että joku tulee toiselta kielialueelta tai toisesta kulttuurista. Yksi unohtunut (tai liiallinen) kiitos tuskin pilaa kenenkään päivää. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa tehdä tai sanoa asioita, mutta ympäröivään kieleen ja kulttuuriin sopeutuminen on usein miellyttävämpää kaikille osapuolille kuin inttää että en minä kun meillä näin. Maassa maan tavalla.

    Kuva Susanna Nordvall

  • Menneitä ja tulevia häitä

    Häistämme on ehtinyt kulua jo reilu puoli vuotta, mutta onneksi häähuuma ei suinkaan ole loppunut siihen. Elämme parhaillaan jaksoa, jolle kuuluu vähintään kahdet häät vuodessa ...

    Read More

    Sympaattinen Cambridge

    Olen jo pitkään halunnut päästä vierailemaan Cambridgessä, yhdessä Englannin tunnetuimmista yliopistokaupungeista. Kun täydellinen sauma reissulle vihdoin löytyi, oli sanomattakin selvää, että tänne lähdetään! Ja nyt ...

    Read More

    2+1 museovinkkiä Haagiin

    Meidän oli tarkoitus tehdä päiväretki Haagiin jo ennakkovaalien aikaan, mutta tuolloin ärhäkkä flunssa kaatoi allekirjoittaneen viikoksi sängynpohjalle ja sössi samalla kaikki suunnitelmat. Taudista toivuttuani päätimme ...

    Read More