Kihlaus

Meidän kihlautuminen tuli kieltämättä hieman puun takaa yhdelle jos toisellekin. Minut mukaan lukien.

Toki olimme puhuneet aiheesta aiemmin, ja molemmille oli selvää että haluamme jossain vaiheessa naimisiin ja omaa perhettä perustamaan. Taikasanat ”jossain vaiheessa” kuitenkin jättivät sellaisen mielikuvan ettei tässä mitään kiirettä ole, vaan katsellaan ihan rauhassa sitten muutaman vuoden kuluttua. Siitä johtuen miehen polvistuessa Hekla -tulivuoren juurella Islannissa sormusrasia käsissään ensimmäiset sanat epäuskoisen myöntävän vastauksen jälkeen taisivat olla: ”Are you serious? Is that real?”

Mitä tulee kosintaan ja kihlaukseen, ollaan törmätty joihinkin kulttuurieroihin, eli oli hyvä että asiasta oli puhuttu jo aiemmin, ja tiedettiin vähän toistemme ajatuksista jo ennakkoon. Suomalaisittain kosinta tuntuu usein olevan jopa arkinen keskustelu ja aikuisten ihmisten yhteinen päätös, kun taas Pohjois-Amerikassa kasvaneelle puolisolle oli todella tärkeää päästä kosimaan romanttisesti, sekä osoittaa rakkauttaan timanttisormuksella. Rehellisesti minulla ei olisi ollut mitään yksinkertaistakaan rinkulaa vastaan, mutta nyt kun nimettömän kimmellykseen on jotakuinkin tottunut, niin onhan tämä ihana ja maailman kaunein sormus, enkä voisi enää edes kuvitella toisenlaista kihlasormusta.

Mies suunnitteli sormuksen alusta loppuun yhdessä kultasepän kanssa. Projektissa kesti useampi kuukausi, enkä vieläkään voi ymmärtää miten O malttoi pitää salaisuuden niin pitkään. Itsehän olisin kiherrellyt ja vinkkaillut ja varmaan paljastanutkin salaisuuden jo ensimmäisen viikon sisällä. Mun valkokultaisesta sormuksesta timantteja löytyy yhteensä 11 (eikös ne parittomat luvut tuo vielä onneakin?); kaikki kauniita, laadukkaita ja taidokkaasti hiottuja kiviä, yksityiskohtiin sen kummemmin menemättä. Mies varmasti osaisi kertoa teknistä tietoa vaikka kuinka, mutta omalta osaltani osaan sanoa vain, että edelleen päivittäin on pakko pysähtyä ihastelemaan sitä kimalluksen määrää.

Itse kosinta tosiaan tapahtui kesäkuussa Islannissa, jonne pysähdyimme kolmen päivän stopoverille matkalla Suomeen mökkeilemään. Kyseisenä lauantaina pääsimme heti aamusta toteuttamaan pitkään (ainakin minun) toiveissa olleen issikkavaelluksen, ja taisinpa jossain vaiheessa sanoa miehelle ääneenkin että heppailut on reissun kohokohta! Vaan vähänpä tiesin, sillä herkullisen lounaan jälkeen lähdimme vielä pienelle vaellukselle tulivuoren kupeeseen, jossa sitten mahtavissa maisemissa mies polvistui ja pyysi vaimokseen. Kihlauksen jälkeisen illan ajan pidimme tiedon omanamme, kävimme upeassa ravintolassa syömässä ja pohdimme hotellin paljussa parasta tapaa kertoa uutisista perheille ja ystävillemme. Aikaerojen takia – ja rehellisesti vähän myös siksi että meitä jännitti kertoa muille – päädyimme odottelemaan pitkälle seuraavaan päivään ennen kuin puhelinlangat ja pikaviestimet alkoivat käydä kuumana uutisten johdosta.

Kihlausuutiset pääsivät yllättämään monet muutkin kuin minut, mutta vastaanotto on ollut tosi positiivinen. Olemme molemmat yllättyneet siitä miten ilosia ja onnellisia kaikki ovat olleet meidän puolestamme, sekä millaisella innolla ihmiset ovat ollet mukana kaikessa häihin liittyvässä. Luulen, että osalle suomalaisista sukulaisista ja ystävistä tulee ehkä hieman yllätyksenä miten nopeasti häät kihloja seuraavat, kun taas Kanadalaisille meidän reilun vuoden mittainen kihlaus on jo keskivertoa pidempi. Mutta mitäpä tilastoista, tehdään niinkuin meistä parhaalta tuntuu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *